Onko verkkokirjoituksella

tieteellistä arvoa?

Maria Lassila-Merisalo

Näyttökuva 2015-7-9 kello 17.57.40

Jos tutkijat tekevät tutkimusta vain rahoittajille ja toisilleen, mitä virkaa tutkimuksella edes on?

Tämä oli ydinsanoma tiedeviestintään kantaa ottavassa tekstissä, jonka kirjoitin keväällä. Teksti julkaistiin Avoin tiede ja tutkimus ‑hankkeen verkkosivulla. Hanke on Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen.

Ilmoitin uudesta julkaisusta työpaikkani Jyväskylän yliopiston kirjastoon, jonne julkaisujen kirjaaminen on meillä keskitetty. Minulle vastattiin, että valitettavasti tällainen blogitekstiksi luettava julkaisu ei kuulu vielä Opetus- ja kulttuuriministeriön luokittelujärjestelmään ja jää täten kirjaamatta.

                                                                                         ”Tieteen kansantajuistaja ei saa työstään virallista meriittiä”

Vuoden 2004 lakiuudistuksessa yliopistoille annettiin kolmas tehtävä: perinteisen tutkimus- ja opetustehtävänsä ohessa niiden tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”.

Muutos ei ollut järin mullistava. Yliopistoinstituutioon on alusta alkaen liittynyt luontevasti yhteiskunnallinen osallistuminen.

Eri asia on, kannustaako yliopisto tutkijoitaan yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Toisinaan tuntuu siltä, että akateeminen instituutio vaalimalla vaalii kuilua itsensä ja maailman välissä.

Tieteen kansantajuistaja ei saa työstään virallista meriittiä, vaan jopa päinvastoin: hänen akateemiset ansionsakin saatetaan asettaa kyseenalaisiksi.

Tieteelliset journaalit tavoittavat kuitenkin melko vähän ei-akateemisia lukijoita. Yliopiston kolmannen tehtävän toteuttamiseksi tarvitaan tutkijoita, jotka kirjoittavat vierailijakolumneja, esseitä ja asiantuntija-artikkeleita sellaisiin julkaisuihin, jotka tavoittavat lukijamassoja. Myös blogeihin, joita on Suomessakin kirjoitettu jo hyvän toistakymmentä vuotta.

                            ”Vuodesta 2017 alkaen rahoitusta ohjataan entistä selvemmin korkean tason julkaisuihin.”

Julkaisut muodostavat 13 prosentin osuuden yliopistojen rahoituspotista. Kuluvan vuoden alusta lähtien tämän osuuden jakoperusteena on toiminut Julkaisufoorumin tasoluokitus.

Luokituksessa julkaisut on jaettu neljään tasoon: 0, 1, 2 ja 3. Yliopisto saa eniten rahaa kakkos- ja kolmostason julkaisuista. Elämme nyt siirtymäkautta, ja vuodesta 2017 alkaen rahoitusta ohjataan entistä selvemmin korkean tason julkaisuihin.

Julkaisufoorumin ylläpitäjät korostavat, ettei luokitusta tule käyttää yksittäisen tutkijan työn arviointiin saati ohjaamiseen. Tästä huolimatta on tutkijoita, joiden on käsketty julkaista ainoastaan kakkos- tai kolmostason julkaisuissa. Tästä saattaa esimerkiksi seurata, että tutkija ei voi julkaista oman alansa tutkimusta suomeksi. Tämä ei totisesti edistä yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Jotakin hyvääkin: tämän vuoden alusta lähtien kaikenlaiset yleistajuiset julkaisut, kuten artikkelit ammatti- ja yleisölehdissä, ovat olleet mukana rahoitusmallissa. Kerroin on minimaalinen 0,1, mutta symbolinen arvo vie oikeaan suuntaan.

                                                                                                                                       ”Minä suivaannuin.”

Miten kävi oman blogitekstini? Minä suivaannuin. Lähetin ministeriöön sähköpostia ja tiedustelin, miten voi olla mahdollista, että tiedeviestintää käsittelevä, yliopiston kolmatta tehtävää täsmällisesti edustava ja ministeriön oman hankkeen sivuilla julkaistu teksti ei täyttäisi tieteellisen julkaisun vaatimuksia?

Ylitarkastaja vastasi, että ministeriön tuoreimman linjauksen mukaan julkaisuni kuuluu kuin kuuluukin tämän vuoden alusta lähtien luokkaan E, suurelle yleisölle suunnatut julkaisut.

Välitin ylitarkastajan viestin yliopiston kirjastoon ja sain julkaisuni tietokantaan. Informaatikko kiitti ja lupasi kertoa uudesta käytännöstä kaikille julkaisutietojen kirjaajille. Ministeriö kun tiedottaa uudet käytännöt yliopistolle vasta syksyllä.

Ei niin pientä matoa, ettei se pyrkisi eteenpäin, kirjoitti Esa Kero aikanaan. Mutta hitaasti tässä mennään.